”Koronakriisissä 2020 piti saada suomalaisia ulkomailta takaisin Suomeen reittilentoliikenteen loputtua. Koska elimme siilomaailmassa, ajattelumme lähti siitä, että kuljetus on järjestettävä. Ulkoministeriö hoitaa. Olimme niin tottuneita ratkaisemaan yhden siilon ongelmia kerrallaan, että ei edes tullut mieleen miettiä kansalaisen koko polkua Välimeren rannalta Suomessa sijaitsevaan kotiinsa. Monia huomionarvoisia asioita sivuutettiin. Mitä eri reittejä ihmiset tulevat, ovatko he viruksen kantajia, sairaita vai terveitä, minkälaisia ohjeita heille tulee antaa eri tilanteissa, mitä infoa ja toimintaohjeita he kykenevät ottamaan vastaan, ylipäänsä miten ihmiset käyttäytyvät. Lähdimme hoitamaan yhden palasen kotiin palaavan kansalaisen kokonaisuudesta tilanteessa, joka oli aivan uusi ja jossa ei voinut luottaa ihmisten aiempaan tietoon tai kokemukseen. Emmekä osanneet soveltaa yhden paikan – lentokenttä – tilannetta muihin rajanylityspaikkoihin. Elimme aikaa, jolloin kaikki asiat ratkaistiin erillisinä ympäriinsä pirstaloituneina.” Näin voisin kertoa ensimmäisestä pandemiasta lapsenlapsilleni kymmenen vuoden kuluttua.

On ollut mielenkiintoista, opettavaista ja vähän surullistakin seurata viime viikot eri medioista, kuinka vanhat hallintorakenteet kohtaavat tanssivan maiseman. Se on ollut kuin näytelmä, jonka pääosissa nähdään THL, TSM, HUS ja muita aakkosorganisaatioita. Näytelmä on edennyt alkunäytösten erimielisistä yhteisesiintymisistä, koordinoidumpiin ”Play nice” tai suomeksi ”olkaamme tiimipelaajia” -tyyppisiin teennäisen yksimielisiin esityksiin.

Nyt ollaan vaiheessa, jossa syntipukkeja haetaan. Koronakriisi on tuonut esille suuressa mittakaavassa, kuinka rikki vanha hallintorakenteemme on. On aika julkisen hallinnonkin siirtyä tuotantotaloudesta asiakastalouteen – tai ehkä tässä tapauksessa kansalaistalouteen.

Julkinen johtamisjärjestelmämme perustuu, kuten suuri osa yrityksistämmekin, autonomisiin siiloinstituutioihin, joilla on jokaisella omat valtarakennelmansa. Instituutiot ovat kantapään kautta ajan kuluessa oppineet, että toisten varpaille ei astuta. Näin ollen siilojen väliin on syntynyt yhä isompia kuiluja, , jotka eivät ole kenenkään vastuulla. Rotkoja, joihin helposti uppoaa lentokenttiä, satamia ja muutama maanrajakin. Puhumattakaan arjen yksityiskohdista kuten suojavarusteet.

Maailma on ajanut instituutiolähtöisen toiminnan ohi. Toiminnan, jossa kansalaiset ovat kohteita. Olemme tulleet kansalaisten aikaan, jossa ihmiset ovat lähtökohta ja voimavara, olivat he viranomaisia tai siviilejä. Kansalaiset, yritykset ja viranomaiset muodostavat kokonaisuuden, jota sanotaan yhteiskunnaksi. Eikä talous ole niistä erillinen, vaan osa ihmisten yhteisöä.

Meidän tulee katsoa instituutioidemme olemassaolon oikeutusta ja roolia kansalaisten suunnasta ja määritellä toiminta uusiksi. Tällä hetkellä kansalaiset näkevät pirstaloitunutta toimintaa eri tahoilta, joiden kuuluisi toimia yhteistyössä ongelmia määrittäen, ratkaisuja etsien ja niitä kokeillen. Ei siilo vaan kansalaisen asia edellä.

Oleellista on kytkeä eri siilojen toiminta ulkoiseen tekemiseen esimerkiksi koronakriisin osalta ja pohtia mm. miksi kukin instituutio on olemassa, miten kukin auttaa kansalaisia yhteiskunnassa ja miten rooli suhteutuu muihin instituutioihin. Koska siitähän tässä on pohjimmiltaan kyse. Miten suomalaiset instituutiot yhdessä auttavat kansalaisiaan parhaalla mahdollisella tavalla (1) ennakoimaan pandemiaa, (2) toimimaan pandemiassa, (3) selviämään pandemiasta ja (4) oppimaan pandemiasta. Miten roolien pohjalta kerätään kuhunkin vaiheeseen paras osaaminen yli siilorajojen ratkaisemaan ongelmia ja päättämään toimenpiteistä. Sillä ei ole lisäarvoa, että joku taho tietää pandemian tulevan, jos sitä ei saada toiminnallistettua yhteisvoimin sovittujen triggerien ilmaantuessa. Eikä tämä tietenkään koske vain kriisitilannetta tai koronaepidemiaa. Vastaavat ongelmat ovat havaittavissa sairaanhoidossa, työttömyyden hoidossa, mielenterveysongelmissa, perheiden toimeentulotukiongelmissa.

Paljon puhuttu yhden luukun periaate ei toimi eri instituutioiden tai asiantuntijoiden välillä. Jos jokainen pelaa omaa peliään, asiakkaan tai tässä kontekstissa kansalaisen tilanne pirstaloituu ties minne. Harva meistä osaa, jaksaa tai kykenee integroimaan eri tahoja yhteen.  Tilanne ei ole huonojen viranomaisten tai välinpitämättömien asiantuntijoiden vika. Voin vain kuvitella, kuinka moni asiakkaan parasta ajatteleva, välittävä asiantuntija on törmännyt siilojen välisiin lasiseiniin, joista ei ole läpipääsyä.

Ongelma on, että kokonaisuutta johdetaan vanhoin hierarkkisin yhden asian rakentein, jotka harvoin sopivat yhä moniulotteisempiin ongelmiin ja tilanteisiin. Ongelmana on myös, että liian moni pitää tiukasti kiinni olemassa olevista valtarakenteista pelätessään oman valtansa menettämistä.

Toivon, että yksi koronakriisin oppi olisi siilojen rikkoutuminen ja uusien rakenteiden luominen uudelta pohjalta. Toivon, että se ajattelu, joka tässäkin tilanteessa on alkanut tuottaa – yleensä virallisten toimijoiden ulkopuolella tai liepeillä – yhteisiä ratkaisuja yhteisvoimin, voittaisi. Nyt olisi tilaisuus uudenlaiselle johtajuudelle ja muutokselle, joka vapauttaisi ihmisiä toiminaan, käyttämään omaa osaamistaan kansalaisten auttamiseen yhteisen päämäärän eteen.

Lue lisää pamfletistamme Paradigman muutos: Tuotantotaloudesta asiakastalouteen

Kirjoitan pamfletin innoittamana aiheesta sarjan blogeja – näkökulmista, jotka lukijoita ovat jääneet askarruttamaan. Kirjoitan koronan hiljentämille kaduille, mutta sisältöjä pursuavaan digimaailmaan. Toivottavasti näistä on iloa!

Terveiset Uudeltamaalta, Jaana Rosendahl

Lue blogisarjan kolmas osa tästä