Osa 2: Tarvitaanko omistajadialogia?
11.06.2018
Tom Liljeström;
Ensimmäinen lenkki johtoketjussa on omistajadialogi omistajien ja hallituksen välillä. Edellytyksenä tälle luonnollisesti on, että kasvollisia, riittävän merkittäviä omistajia löytyy. Muuten hallitus joutuu ottamaan sen roolin, joka omistajille kuuluu.
Monialayrityksissä omistajien rooli muistuttaa sijoitusyhtiön roolia. Ensimmäinen kysymys on missä olla mukana, missä ei. Kun seuraa pörssiyhtiöiden kehitystä voi päätellä, että mitä pidempi traditio pörssistä, sitä vähemmän yrityksiä joissa on toisistaan täysin riippumattomia liiketoimintoja. Kilpailu ajaa yritystä keskittämään resurssinsa valituille aloille.
Miten hyvin omistajadialogi käytännössä toimii?
Yrityskohtainen vaihtelu on tietenkin suurta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että päälinjoja on kaksi:
1) Jos yritys on kriisissä, omistajaohjaus nousee pakosta viimeistään silloin kun pöydälle nousee kysymys yrityksen rahoittamisesta toiminnan jatkamiseksi. Sanomattakin selvää on, että omistajadialogi on pahasti myöhässä, jos herääminen tapahtuu vasta tässä vaiheessa.
2) Kun yrityksellä menee hyvin, omistajadialogi helposti sivuutetaan liian helpolla. Kuitenkin viime kädessä on omistajien kädessä mitä valintoja yritys tekee: Missä ollaan mukana, miten raskaalla kaasujalalla yhtiötä kasvatetaan, miten paljon velkavipua käytetään kasvuun?
Käsite ”Risk Appetite” on yleinen yhdysvaltalaisissa yrityksissä. Riskihalukkuuslistalla otetaan kantaa niin haluttuihin strategisiin, operatiivisiin kuin rahoituksellisiin kun imagoriskeihin, tai riskien välttämiseen. Tämä on eräs selkeä tapa mallintaa omistajadialogin sisältöä. Malli pakottaa myös omistajia paneutumaan yritykseen, jotta hallitukselle voi antaa suuntaviivoja riskinottohalukkuudesta. Omistajaosaamisen vaatimukset konkretisoituvat riskihalukkuuslistan mukaan.
Mitä muuta lisäarvoa omistajadialogi tuo?
Ensimmäinen havainto on omistajien tahdon yhdensuuntaaminen hallitukselle. Jos hallituksen tehtäväksi jää luovia kovin erilaisten omistajatahtojen välillä joudutaan helposti kompromisseihin jotka eivät lisää yrityksen kilpailukykyä.
Toiseksi, vaikka omistajat olisivat riittävän yksimielisiä, yrityksen optimaalinen riskitaso, ”kehityksen kaasujalka”, ei ole yksiselitteinen laskettavissa oleva totuus. Viime kädessä hallitus pystyy tuottamaan omistajille parhaimman tuloksen vain, jos halutusta suunnasta ja riskitasosta vallitsee jatkuvasti päivitettävä yksimielisyys.
